USKOT-foorumi järjesti 27.5. jäsenistölleen erätaukokeskustelun, jossa selvitettiin, mitä ajatuksia sosiaalinen eristäytyminen on herättänyt ja miten uskonto on tullut esiin poikkeusaikana.
Keskustelun tavoitteena oli saada syvempää ymmärrystä siitä, millaista on elää poikkeusajan Suomessa juuri nyt. Keskusteluun kutsuttiin USKOT-foorumin toimijat: hallituksen jäsenet, varajäsenet ja jaostojen jäsenet. Keskustelu oli osa Poikkeusajan dialogeja, jolloin samana päivänä järjestettiin ympäri Suomen suuri määrä keskusteluja elämästä poikkeusajan Suomessa. Kokonaisuutta koordinoi DialogiAkatemia, Erätauko-säätiö ja Valtiovarainministeriö.
Keskustelua käytiin niin koronakriisin huolista kuin myös sen tarjoamista mahdollisuuksista rakentaa uutta, kestävämpää maailmaa. Huolta kannetaan erityisesti riskiryhmäläisistä, yksinelävistä sekä lapsiperheistä, joissa on jo valmiiksi ongelmia. Myös tilanteen epävarmuus ja jatkuvuus aiheuttaa ahdistusta.
Uskonnon harjoittamiselle poikkeusaika on antanut arjessa enemmän tilaa, mutta myös hankaloittanut sitä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri seurakuntien jumalanpalvelusten striimaukset tarjoavat mahdollisuuden päästä kurkistamaan monen eri seurakunnan tapoihin toimia. Tämä on ollut kiinnostavaa, mutta samalla runsaudenpaljous aiheuttaa keskittymisongelmia – tavallisesti jumalanpalveluksessa on helpompi olla täysin läsnä fyysisen seurakunnan ympäröimänä, mikä on verkossa huomattavasti vaikeampaa.
Ramadanin aikana oli puolestaan tilaisuus pysähtyä entistä enemmän hengellisyyden äärelle. Tavallisen arjen keskelle sijoittuvan ramadanin aikaan kiireinen elämänrytmi jättää vähemmän tilaa hiljaiselle mietiskelylle. Poikkeusaikana perheellisen muslimin kaikki perheen jäsenet ovat osallistuneet rukoukseen kotona, ja rukoilun lisäksi on pohdittu yhdessä sitä, mikä on oikeastaan elämässä tärkeintä. Yhdessäoloon ja ruokailuun aiotaan panostaa myös ramadanin jälkeen.
Kriisin myötä on palattu miettimään elämän peruspilareita yleisemminkin: yhteisöllisyyttä ja luontoa. Yksilökeskeisen kulttuurimme keskellä on nyt korostettu pitkästä aikaa yhteisöllisyyttä. Eri uskonnolliset yhteisöt tarjoavat entistä enemmän apua heikoimmassa asemassa oleville yhteistyössä kuntien kanssa. Perheiden ja ystävien yhteydenpito on tiivistynyt ja arvostus rakkaiden läsnäolosta on kasvanut. Aikaa on vietetty enemmän luonnossa ja sen merkitystä on pysähdytty miettimään. Uutiset päästöjen vähenemisen positiivisista vaikutuksista on tuonut uudenlaista toivoa ilmastonmuutoksen vastaiseen työhön. Luontoa on alettu nähdä taas paratiisimaisena ja toivoa tuovana asiana, eikä siihen liitetä ensimmäisenä huolta ja ahdistusta tuhosta. Uskonnolliset yhteisöt tekevät jatkossakin yhteistyötä luonnon monimuotoisuuden ja yhteisöllisyyden edistämiseksi.
